Puulla päähä lyöty

Kamalemmaksi tämä ei voi enää muuttua.. 1,5vkoa kerkesin olemaan toisella päiväpoli jaksolla mutta sitten se pahasen oma hoitaja murs minut... kamala kokemus oli hajota toisen eteen vaikka istuin hiljaa, katsoin tyhjää seinää ja tippa linssissä.. Toisen mielestä oli hyvä että annoin "tunteiden" tulla esille... minä väkisin yriti purra hammasta ja todeta että kaikki on ok. Ei kuulemma ihan näyttänyt siltä.. noh hän jatkoi kyselyitä ja lopulta hajosin.. "millon olen viimeksi itkenyt?" Tuolla tavalla en koskaan, en koskaan ole tuollalailla julkisesti hajonnut..
Itkukaan ei meinannut koko päivänä loppua kun se kerran alkoi.. ei tuntunut mitenkään mukavalta, siinä olisi tehnyt mieli lähteä vain karkuun mutta ei jalat enää kantanu.. taas pohjalle ja pahasti se kolahti..

Torstaina olikin sitten minun vika päivä polilla.. en voinnut enää mua kotia laskee.. noh päädyinpähä sitte kirjaimeölisesti ottamaan breikkiä... osastolleha mut kiikutettiin, maanantaina katotaan mitä tehään, tänään en oikein ollu juttu tuulella lääkärin kanssa joten anto viikonlopun aikaa kasata ajatukset.. suoraan sanottuna en ajattele mitään.. siihen se tokaisi että kyllä ne kuitenki jossain vaiheessa edessä.. tämän patoamis tavan minä hallitsen mutta nyt en oikein jaksa ajatella ja purkaa nuppia.. tarpeeksi on muutenkin ajateltavaa ollut tässä parin viikon aikana ja asiat tuntuvat vain kasaantuvan..

Tuli kai sit lopullusesti raja vastaan... vaikka kuinka yrittänyt ajatella että tätä ei tarvise yksin tehdä mutta kyllä se vaan on karu totuus..

Elämä edessä :p

Vaihtoehtoja, kaikki käy vähiin.. En enää tiedä mitä jaksan mutta ei auta kuin yrittää. Senhän olen luvannut. Mitä ihmisen pitäisi tehdä jotta mielenkiinto elämää kohtaan palaisi. Asiat ovat nykyään paljon paremmin mutta silti itseään pitää huonompana. Minullakin on kaikki ovet avoina, tulevaisuus näyttää missä mennään. Maanantaina päätetään taas sairasloman kohtalosta.. oma hoitaja ei laskisi minua takaisin töihin. En tosin itsekkään menisi.. vasta alkaa uusi lääkitys vaikuttamaan. Enää ei tunnu maailmanlopulta. :) en söisi näitä mutta ilman ei vielä pärjää, tuli sekin koettua. Ei mikään mukavin kokemus mutta onneksi minut patistettiin hakemaan apua ajoissa ennen kuin mitään kerkisi sattumaan. Tästä olen melko onnellinen vaikka saan puhua asioista joita olen yrittänyt välttää. Kaikesta puhuminen ei ole helppoa ja välillä se sattuu. Tekisi mieli murtua noiden edessä mutta ei luonne anna periksi. Tyhmä yrittää olla vahva ja selvitä yksin mutta onneksi olen tiedostanut ettei minun tarvitse yksin tästä selvitä.

Meinas loppuviikosta käydä köpelösti ja taju lähti melkein kun bussiin nousin. Ovet kun aukes kerkesin vain vilkaista missä on vapaa penkki ja pyytää kuskia leimaamaan kortin kun en itse enää nähny missä kyseinen laite oli. Hirveä bussi matka olo helpotti puolen tunnin kuluttua edes sen verran että pystyssä pysyi. Koko kyseinen päivä mentiin iha sekavalla ololla. Huimas ja heikotti. Ei johtunut alhaisista veren paineista taikka olisin syönnyt huonosti. Nykyään ei ruoka maistuisi mutta se on vain pakko tunkea naamariin. Kohta tässä on varmaan joku syömishäiriökin päällä.. yritän kylläkin välttää tuota, välillä saatoin paastota viikko tolkulla ja välillä tungen ruokaa naamariin minkä kerkeen.. tajusin tuossa hetki sitten että ajatus itsestä oli hiukan vääristynyt muutama kuukaus taakse päin.. pidin itseäni isona vaikka sitä en ollut lähelläkään.. nyt kun olen saikkuni aikana saannut 15 kiloa lisää alkaa käsittämään että sitä paastottiin vähän liikaa, en välittänyt ruuasta, tosin nykyään syön vain sen takia että on pakko.. 

Tämä tampio ei opi asioita helpolla aina pitää leikkiä hengellä.. nykyään ehkä enemmänkin mielenterveydellä.. ehkä en enää täysillä käy mutta sille en voi enää mitään. Voin yrittää vain tehdä elämästä elämisen arvoista. Olen tehnyt asioita joita kadun ja tekisin toisin jos voisin mutta ei mennyttä voi muuttaa. Vuoden vaihdetta odotan mielenkiinnolla vaikka hiukkasen elämä muuttuu, enää ei ole paluuta entiseen. Korkkini pidän kiinni, vaikka helppoa se ei ole... ei minulla ole vaaraa että korkkaisin vai onko? En tiedä, aina en tiedä mitä minun pitäisi ajatella kaikki on ihan sekaisin..

Viikolopusta selvittiin

Viikonlopusta selvitty, eikä ollut edes sen ihmeellisempi. Kerrankin vaihteeksi päätiin jäädä kotia, mitä minä menisin katsomaan kun kaikki on joka paikassa humalassa. Ei sillä että se haittaisi minua. Jokaisen oma asia juoko vai ei. Itse olin vain katsellut tuota menoa ainakin 5 viikonloppua, nyt riitti vähäksi aikaa. Jos ainut mahdollisuus on ollu ilman humalaisia nii minä vietän sen ajan sitten vaikka neljän seinän sisällä, yksin.

Mukavaa vaihtelua, mitään muuta ei tarvinnut tehdä kuin käyttää koiraa ulkona ja lähteä itsekkin vähän jalottelemaan. Tulipahan taas pitkästä aikaa katsottua supernaturalia, melkein kaksi kautta tuli tuijotettua yhteen soittoon. Ei hassumpi tapa viettää aikaa... ehkä tuo yksin oleminen ei varsinaisesti hyvää tee, varsinkaan jos tuosta tulee tapa.. juhannus olisi vielä tarkoitus viettää yksin kotona eikä lähteä keski suomeen..
Minua ei vain enää kiinnosta olla siellä missä kaikki juo varsinkaan jos pitää joka viikonloppu sitä meininkiä katsoa.. kyllä sitä joskus porukan matkassa voi olla mutta rajansa kaikella.
Joskus tekee vain hyvää olla yksin. Kohta sekin muuttuu..

Huomenna pääsenkin taas totuttautumaan herätyskelloon ja lähtemään ihmisten ilmoille. Toisaalta sekään ei kiinnosta mutta on tässä pakko ruveta parsimaan ajatuksia kasaan.
Yhtä hullun myllyä kaikki, pahimman yli päästiin taas ilman mitään kommelluksia. Ylpeä, ehkä hiukan. Kyllä tässä itseensä saa vielä valettua sen että asioilla on tapana järjestyä. Tämä vaatii vain minulta paljon ja aina en tiedä jaksanko enää tätä mutta silti ollaan tässä ja eteen päin painetaan. Minulla on sentään muutama ihminen jotka vielä ovat saaneet minut pysymään tässä, heille olen kiitollinen.

Melkein bumerangina takaisin polille

Toinen pisti mut ajattelemaan, toimi tällä kertaa ajoissa ennen kun mitään sattuu. Vähän kyllä tätä emmin. Tarviiko minun taas ottaa asiat esille, kyllä tämä ohi menee.. kaksi viikkoo oltu kurjan olon kanssa, saanut purra hammasta että olen pysynyt kasassa. Nukun päivässä ihan tolkuttoman määrän. En jaksa tehdä muuta kuin nukkua. Hyvään jamaan laskin itseni ennen kun rupesin toimimaan. Tänään oli pientä hoitoneuvottelua jatkosta, sain päättää kävisinkö polilla kerta viikkoon vai palaisinko taas päiväpolille. Päiväpoli ei hassummalta kuullostanu, saisin taas pätkän jossa ei tarvitse mitään tehdä, saisin olla itsekseni ja rauhassa.
Lepoa minä todellakin tarvin. Päivän aikana en välttämättä pysty mitään tekemään ja jos saan itseni tekemään jotain nii se vie minulta voimat ja löydän itseni taas nukkumasta.

Pääsen takaisin saman hoitajan luokse kuin edellisellä kerralla, toisaalta melkoinen helpotus kun ei tarvitse taas kaikkea alottaa kertomaan alusta. He haluavat seurata minua tiiviimmin.. toivottavasti olo ei ole ihan näin vetelä ja tuntuu et saa purra hammasta etten itkuun purskaha. Hirveetä on vain odottaa millon romahdan, milloin en enää pysty pitämään päätä kasassa.
Minulta kysyttiin että eikö tuo ole hirvittävän raskasta kantaa moista taakkaa. Kyllä, yritän opetella päästämään irti asioista ja ottamaan muilta avun vastaan kun he sitä tarjoavat. Yksin minun ei tarvitse tästä selvitä. Tätä on minulle monesti hoettu, millään se ei tuppaa nuppiin jäädä. Toinen minkä kuulen usein on että mitä pitäisi tapahtua että minäkin itse huolestuisin itsestäni.. siskoni sanoja lainaten "otan opikseni vasta kun hengenlähtö on lähellä". Nyt ei ole vain varaa pelleillä omalla terveydellä sillä minun hyvinvoinnista riippuu nykyään toisenkin elämä.

Nyt on vain niin paljon kaikkea tapahtunut, mitä kummallisemmat asiat vaivaavat päätäni. Kaikilla ei ole edes merkitystä tällä hetkellä. Kulutan sitä vähästä energiaa ihan turhiin juttuihin. Minä vain yritän pitää lupauksistani kiinni. Sitäkin on kysytty että mitä jos en pystykkään pitämään lupauksista kiinni. En antaisi varmaan itselleni anteeksi. Retkahdustakin oli vaikea itselle antaa anteeksi. Tuntisin hirvittävää syyllisyyttä. En tiedä kumpi on pahempaa purra hammasta etten sorru vai se että sorrun.. raskaan taakan olen taas itselleni kehittänyt.
"Luovuttaisin jos minulla olisi siihen mahdollisuus" nyt en voi ajatella vain itseäni vaan jotain toistakin jotain mikä laittoi asiat uusiksi.

Kuopan kaivuu jatkuu

UMihinhän minäkin päädyn vielä.. tänään päädyin polille turisemaan olosta.. melkein voisi sanoa että samanlainen olo kun olo romahti viimeks. Nyt täytyisi vain seurata ja toimia kun raja tulee vastaan.
Saa nähdä päädynkö vielä osastolle tällä menolla. Tämä viikko on ollut kamala, ei varmaan riitä sormet laskemaan kertoja joissa hajosin. Pakko oli lukittautua yksinään olemaan. Rauhottua.
Olen luvannut että en tee mitää tyhmää, en korkkaa. Tosin antabusta en ole enää muutamaan viikkoon syönnytkään. Ei minun ole tarkotus korkkia avata, tahdon pitää sen kiinni. Nautin tuosta päätöksestä, en minä kaipaa alkoholia elämään.

Jos tämä olo ei kohennu maanantaihin mennessä levolla, voi olla että päädyn osastolle.. en minä sinne haluaisi mutta kohta en tiedä että onko se ainut vaihtoehto. Tänään toinen yritti kovasti kysellä että olisko sinne jo tänää fiksua hakeutua. En minä voi ihan noin vain lähteä. Vetosin koiraan, samallalailla kuin ekalla kerralla kun romahdin ja päädyin päivystykseen.. Ei minulla ole varaa enää romahdella, reilu puol vuotta aikaa saada elämä järjestykseen... tuntuu vain että syvempää kuoppaa kaivan itselleni koko ajan vaikka kuinka yritän päästä siitä pois. Lääkityksen olisin pitänyt mutta nyky tilanteeseen ne ei käynneet, ellei sitten lääkärin kanssa kehitetä jotain sopivampaa..
Toivottavasti tästä kuopasta pois pääsen. Onneksi minulla on ihmisiä ympärillä jotka tahtovat auttaa.. Sain jopa polilla sanottua sen että luovuttaisin jos minusta ei riippuisi jonkun toisen elämä. Minäkin vain aiheutan huolta toisille, saan purra hammasta että päivästä selviän. Pidän kiinni lupauksista !

En voi kuin pohtia kuinka tyhmä sitä piti olla et poltti ittensä loppuun, miksi en kuunnellut toisia ajoissa kun sanottiin että hidasta.. pää täynnä vastaavia turhia kysymyksiä ja syytöksiä. Näistä olisi päästävä eroon.. tunnen itseni heikoksi kun tuommoisille annan vallan pääkopassa. Pitäisi ajatella vähä positiivisemmin eikä vain syyttää itseä ja olla ankara. Näköjään tuo taito on paremmin hallussa kuin se että ottasin itselleni aikaa. En osaa moista, jostain syystä minun on yritettävä mennä eteen päin kuin päätön kana. Tänään minua muistutettiin siitä ettei minun tarvitse tästä yksin selvitä minua autetaan kunhan pyydän ja otan avun vastaan. Ei se pyytäminen ainakaan helppoa ole, tuntuu että pala takertuu kurkkuun kun jotain yritän saada sanotuksi. Toinen on se että pelkään hajoavani toisten edessä. Itku kuuluu nykyään taas minun päivääni useampaan otteeseen. Tunne on mitä kamalin. Saan purra hammasta jotta kasassa pysyn, se tuntuu verottavan omat voimansa. Ihan kuin minulla ei nyt tärkeämpääkin pohdittavaa ole kuin se että purskahdanko itkuun toisen edessä.. ihme asioilla minäkin onnistun pääni täyttämään...