UMihinhän minäkin päädyn vielä.. tänään päädyin polille turisemaan olosta.. melkein voisi sanoa että samanlainen olo kun olo romahti viimeks. Nyt täytyisi vain seurata ja toimia kun raja tulee vastaan.
Saa nähdä päädynkö vielä osastolle tällä menolla. Tämä viikko on ollut kamala, ei varmaan riitä sormet laskemaan kertoja joissa hajosin. Pakko oli lukittautua yksinään olemaan. Rauhottua.
Olen luvannut että en tee mitää tyhmää, en korkkaa. Tosin antabusta en ole enää muutamaan viikkoon syönnytkään. Ei minun ole tarkotus korkkia avata, tahdon pitää sen kiinni. Nautin tuosta päätöksestä, en minä kaipaa alkoholia elämään.
Jos tämä olo ei kohennu maanantaihin mennessä levolla, voi olla että päädyn osastolle.. en minä sinne haluaisi mutta kohta en tiedä että onko se ainut vaihtoehto. Tänään toinen yritti kovasti kysellä että olisko sinne jo tänää fiksua hakeutua. En minä voi ihan noin vain lähteä. Vetosin koiraan, samallalailla kuin ekalla kerralla kun romahdin ja päädyin päivystykseen.. Ei minulla ole varaa enää romahdella, reilu puol vuotta aikaa saada elämä järjestykseen... tuntuu vain että syvempää kuoppaa kaivan itselleni koko ajan vaikka kuinka yritän päästä siitä pois. Lääkityksen olisin pitänyt mutta nyky tilanteeseen ne ei käynneet, ellei sitten lääkärin kanssa kehitetä jotain sopivampaa..
Toivottavasti tästä kuopasta pois pääsen. Onneksi minulla on ihmisiä ympärillä jotka tahtovat auttaa.. Sain jopa polilla sanottua sen että luovuttaisin jos minusta ei riippuisi jonkun toisen elämä. Minäkin vain aiheutan huolta toisille, saan purra hammasta että päivästä selviän. Pidän kiinni lupauksista !
En voi kuin pohtia kuinka tyhmä sitä piti olla et poltti ittensä loppuun, miksi en kuunnellut toisia ajoissa kun sanottiin että hidasta.. pää täynnä vastaavia turhia kysymyksiä ja syytöksiä. Näistä olisi päästävä eroon.. tunnen itseni heikoksi kun tuommoisille annan vallan pääkopassa. Pitäisi ajatella vähä positiivisemmin eikä vain syyttää itseä ja olla ankara. Näköjään tuo taito on paremmin hallussa kuin se että ottasin itselleni aikaa. En osaa moista, jostain syystä minun on yritettävä mennä eteen päin kuin päätön kana. Tänään minua muistutettiin siitä ettei minun tarvitse tästä yksin selvitä minua autetaan kunhan pyydän ja otan avun vastaan. Ei se pyytäminen ainakaan helppoa ole, tuntuu että pala takertuu kurkkuun kun jotain yritän saada sanotuksi. Toinen on se että pelkään hajoavani toisten edessä. Itku kuuluu nykyään taas minun päivääni useampaan otteeseen. Tunne on mitä kamalin. Saan purra hammasta jotta kasassa pysyn, se tuntuu verottavan omat voimansa. Ihan kuin minulla ei nyt tärkeämpääkin pohdittavaa ole kuin se että purskahdanko itkuun toisen edessä.. ihme asioilla minäkin onnistun pääni täyttämään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti