Osastollehan suostuin lähtemään, ei se kotona oleminen ollutkaan ihan järkevä ratkaisu viikon osastolla olon jälkeen.. noh nyt ollaan suljettujen ovien takana "turvassa". Onnekseni sama vanha, tuttu paikka. Ei tarvitse aloittaa kaikkea alusta vaan kertoa parin viikon tapahtumat. Silti osaavat esittää kysymyksensä niin että ne tuntuivat ilkeiltä, yritä siinä nyt hammasta purra jotta välttäisin saman kuin muutama viikko sitten. En halua sitä hepulia, en halua itkeä noiden edessä..
Eilen palasin iltapäivällä osastolle. Ovella vielä mietin että astunko sisään vai luistanko.. itseä siinä sai keräillä ja lampsia tutulle ovelle. Helpotushan täällä on olla mutta silti haluaisin pois. Tänään hetki sitten tapasin lääkärin, se oli sentään viime kerrasta vaihtunut. "Kyllä minä nään että sinulla on paha olla" tokaisi toinen kysellessään minun ajatuksia tämän parin viikon ajalta. Kai sen tyhmempikin huomasi, tuijotin omia kenkiäni tai sitten jotain pistettä seinällä.. katse kontakti teki pahaa vaikka yritin sitäkin. Sen verran pahaa tekeviä kysymyksiä että purin hammasta, räpyttelin silmiä ja hiki pukkas pintaan.. tapaamisen jälkeen paitani liimautui ihoon kiinni..
"voin kyseenalaistaa oman olemassa olon, en tiedä kauanko jaksan enää yrittää.."
"Mikä estää"
"Lupaus, jonka annoin siskolleni. Olen tässä nyt ja jatkossakin"
Sitä en tahdo rikkoa mutta ei tässä ole kyse enää tahdonvoimasta. Minä vain yritän, yritän mennä päivä kerrallaan mutta ei siitä mitään meinaa tulla..vetäisin pääni täyteen jos en tietäisi sen olevan väärin...
Tekisi mieli itkeä, huutaa, raivota mutta en kykene siihen. Olen vain kuori joka alkaa olemaan tyhjä sisältä.. en välitä enää juuri mistään, millään ei ole väliä. Teoillani saisin aikaan vain hirveän syyllisyyden aikaiseksi..
Sen kanssa en voisi olla, pienempi paha tämä on kun linnottaudun omaan kurjaan oloon. Yksin on paljon helpompi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti