Tänään tajusin että kyllä minä uskon taas pystyväni selviämään ongelmistani. Huomasin myös sen vanhan iloisen minän, nautin elämästäni. Mitään en varsinaisesti vaihtaisi, minulla on kaikkea mitä voin toivoa. On taas noustu kuopasta ylöspäin. Taistelija, en luovuta vaikka välillä kaikki kaatuu päälle. Jaksan yrittää, minun ei tarvitse yksin tästä selvitä. Minä tein ensimmäisen askeleen kun myönsin ongelmani ja hain apua. Tätä en kadu vaikka helppoa se ei ollut. Nämä vastoin käymiset ovat kasvattaneet minua ihmisenä.
Päivän purussa sanoin etten muista milloin viimeksi olisi ollut näin hyvä fiilis. Tiedän että selviän noista ahdistus jutuista ilman että tuhoaisin itseni joko juomalla tai itsetuhoisuudella. Tämä viimeisin ahdistus kokemus kesti melkein kuukauden. Taistelin mielihalua vastaan ja melkein luovutin. Taas tulee esille kuinka iso apu oli siitä että otin avun vastaan. Ei ihmisen kannata jäädä yksin. Aina on joku joka välittää ja haluaa auttaa. Nämä ovat kullan arvoisia, minä olen välillä itseeni uskon kanssa luovuttanut mutta sen olen keinolla tai toisella takaisin saannut.
Miksi ihminen tahtoo rypeä negatiivisissa ajatuksissa, en tiedä mutta olen taas yhtä kokemusta rikkaampi.
Olen ylpeä siitä että olen myöntänyt ongelmani.
Ongelmista voi päästä eroon mutta se vaatii itseltä paljon. Minun pääni on ollut viime aikoina koetuksella mutta niistä on selvitty. Täytyy vain uskoa itseensä. Minä olen pitkästä aikaa aidosti onnellinen. Päihde ongelma ei ole minulla enää päälimmäinen, 9 kk selvää kautta takana yhdellä repsahdukselle mutta tunnistan oman retkahdus prosessini. Mielihaluja osaan hallita. Nämä olen tuon 9 kk aikana oppinut, tunnistan omia heikkouksiani. Tietyissä tilanteissa tarvitsen muilta apua mutta olennaista on itse tunnistaa ajoissa ja hankkia siihen apua.
En sano etteikö vaikeita päiviä vieläkin tulisi eteen, nehän kuuluvat elämään. Niistä opitaan selviämään.
Minä olen liian kauan ollut omissa oloissani. Olen oppinut tässä näyttämään tunteita ja puhumaan ajatuksistani. Paljon kevyempi on olla kun näitä jakaa jonkun toisen kanssa. En enää panttaa kaikkea itselle ja yritä yksin pärjätä. Se ei tee minusta heikkoa jos mm romahtelen tunteitteni kanssa. Olen vain ihminen minun kuuluu tuntea tunteita, oppia käsittelemään niitä. Ikävä on tällä hetkelle päälimmäinen tunne. Kauan olen yrittänyt selvitä yksin, olen työntänyt tärkeitä ihmisiä pois tajuamatta sitä. Minä tarvitsen heitä, haluan viettää jatkossa heidän kanssaan aikaa, nauttia elämästä. En ole enää se "huoleton kaveri" minäkin osaan näyttää miltä minusta tuntuu.
Tällä hetkellä olen vain onnellinen siitä mitä on tulossa ja mitä minulla on. Mennyt on mennyttä. Tulevaan voin vain vaikuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti