Kohta onkin tammikuu ohi, poikakin vain kasvaa. Mihin tämä aika vierähtää?
Yhtä menoa ja vilskettä. Suurin osa ajasta menee pojun ja koiran kanssa. Linnottaudun näiden taakse.
Olo on ollut harvinaisen hyvä. Tosin kurjuutta tähänkin on mahtunut mutta pojua katsoessa muistaa sen että olenpahan yhdelle ainakin tärkeä. Joku joka tarvitsee minua. ( muutama muukin kuuluu tähän. )
Eri tahot ovat rampanneet meillä ja minä itsekkin missä milloinkin mutta näistä on ollut omalla tavalla hyötyä vaikka niistä on vain pari joille olen pystynyt olemaan avoin.
Ero lapsen isän kanssa tuntui kurjalta vaikka olihan se tiedossa. Muututtu kuulemma liikaa. Tätä pohtiessani huomaan syyllistävän itseäni. Miksi en voinnut tehdä viime vuotisia asioita toisin. Edelleen välitän toisesta mutta aika ajoi meidät erilleen...
Minä olen ja pysyn raittiina sitä en peru vaikkakin välillä sekin kaduttaa. Joisin perseet jotta voisin edes pieneksi hetkeksi unohtaa kaiken. Jos joisin rikkoisin lupaukseni ja en voisi olla sen kanssa.. edelleen liian ankara itselle. Minkä sille tekee kun tuntuu kaikki kaatuvan päälle ja jossain muualla olisi helpompi olla...
Minulla on ihana poika joka kerta häntä katsoessani muistan miksi haluan olla tässä. Pieni oma ihme ♡
Eletään päivä kerrallaan ja ajatellaan positiivisesti eikä laimin lyödä itseä jotta minäkin jaksan. Elämä on täysin avoin.
