Haavelua lopusta

Nääh, enhä minä pystyny pitämään tekemisistä kiinni.. kaikki jäi alkua lyhyemmäksi. Inspistä oli mutta tekemättömyys vei voiton. Ruoka puoli laiminlyöty, liikunta pakolla koiran kanssa ja mitäpä viellä..
Tämä viikko loppu harvinaisen ketuttavaan oloon. Nukuttu 5h, herätty kolmen aikaa yöllä. Facea selaillessa vitutus nousi korkealle josta aktivoitui kaljalle lähtö. Mitä vitun väliä, mitä teen yksin ollessani kotona?...
Jollain nyt kun saisi tuon ajatuksen matalemmalle. Päivällä on kaverin kanssa kahville ohjelmassa ja illalla tulee lääkkeitten jakaja kotiin. Onneksi sain lääkkeet pois silmistäni. En pystynyt takaamaan ettenkö tekisi uudestaan yliannostusta. Haikea olo tuli kun lääkkeet haettiin kotoa, ajatuksena "apua, mitä teen seuraavaksi".
Viiltely jatkuu ja vaikenen siitä. Tänään sairaanhoitaja katsoi minua epäuskoisena kun vastasin kysymykseen etten ole toviin viillelly. Melko tuoreet arvet ihossa, eilenhän minä siihen sorruin. Suoraan sanottuna en jaksa itsetuhoisuuden mielihalua vastaan taistella. Annan sen tulla ja tapahtua..

Itkua pidätellen, herkkäpäivä. Yritän ajatella vaalean punaista norsua jotta en leviäsi tähän. Tekisi mieli riehua, huutaa, paiskoa esineitä ja hakata nyrkit verille. Tiedän ettei tuo käytös johda mihinkään hyvään. Se on pakko sanoa että olen edelleenkin tässä paskassa kaulaa myöten yksin... haluan pois, itsekästä.

Pää pointti ajatuksissa, minua tarvitaan ja minä tarvin toista. Pakko jaksaa taistella.. voisin kääntää asian pää laelleen ja hakea ekana kaupasta muutaman oluen.
Antabuksesta taas puhuttu.. tosin sanoin ettei se ole este juomiselle ja sen kanssa tekisin sen mieluusti. Ei minun kroppa voi jokaisesta ylilyönnistä selvitä.. tähän mennessä on tuuria ollut kaikissa..
Miten paljon tai miten korkealta sitä pitäisi mennä jotta pääsisin pois.. tämä on se aihe mitä pyörittelen koko ajan, varsinkin yksin ollessani eli melkin joka pvä..
Säälittävä ihminen, pelleilenkö vai vienkö asian päätökseen... vaikea valinta vaikka haluan pois mutta silti on asiota joista yritän pitää kiinni.. ehkä viellä vähän naarmutan/poltan ihteäni..
Ei voi koskaan olla varma...

Pakka uusiksi

Palikat sekaisin. Pakka meni uusiksi. Kuntoutava päättyi yks kaks, päiväpoliklinikan takia. Itse toivoin päiväpolin lähetteen perumista ja se pitikin tehdä ennen kotiuttamista osastolta. Eih, taas minua ei kuunneltu. Poli alkaa ja jatkuu ens kuuhun.. harmittaa miksi piti taas sotkea asioita, miksi asiat eivät voinneet vain palata "vanhaan tuttuun kaavaan".. Ehkä se ei olisi ollut mahdollista, en ole vielä kunnossa. Sillä ajattelen im:aa vähän väliä, sitä kuinka olisin voinnu viimeksi tehdä asian toisin tai mitä nyt tekisin. Itsekästä..
Toisaalta olisin voinnut elää harhassa "kaikki on niin kuin ennenkin, ei tässä mitään hymyilen jotta asiat olisi kunnossa". asiat heitän vitsiksi mutta sanotan pahan olon sanoiksi.

Sekopää, mitä minäkään tässä teen. Taas miettiä mitkä on asioita joiden takia elän. Niitä on paljon, pieniä ja isoja asioita. Se että minut revitään ikävästä vähän väliä hajalle, sattuu.. painajaiset palasivat, en uskalla laittaa silmiä kiinni, herään itkuun.. pienestä on kiinni milloin luovutan, tiedän riskit ja pelkään itsekkin tuota.. menneestä tiedän vain että kynnys on madaltunut tehdä itselle jotain. Viimeksi purin kädestä melkein palan irti, vedin veitsellä säären vastakkaisin viilloin auki. Sama kohtaa aukoen kuin aikasemmin..

Itse syytökset huipussaan, ehkä en ollut valmis palaamaan vanhaan arkeen, oliko se sittenkin huono vaihtoehto. Onko minusta enää elämään tai ylipäänsä mihinkään. Parempia päiviä on ollut mutta tämäkin päivä päättyi nurkkaan hammasta purren ja kasaten ajatuksia.

En minä jaksa näitä muutoksia ja todisteluja. Missä vaiheessa tämä meni näin tuskaiseksi. Miksi muuri sortui, tunteiden näyttäminen on uusi juttu, niiden piilottaminenkin tuntui kivemmalta kuin itkeä silmät päästä. Haluaisin rakentaa harhaisen todellisuuden. Sateenkaaren päässä olisi aarre tai aidan tuolla puolen olisi jotenkin vihreämpää. Tosin tuntuu että seison juoksuhiekassa, mitä enemmän yritän sitä enemmän vajoan. Voinko laskea kaikesta irti. ?

Viikko takana

Ensimmäinen viikko kotona osaston jälkeen, osittain epävarma ja varma luottamus ihteensä...
Ajatukset pyörivät laidasta laitaan, kerran sortunut itsetuhon puolelle.. "khyllä minä selviän". Pahimpia ovat edelleen pojasta eroamiset. Miksi en voi olla täys päiväisesti toisen kanssa? Kuka senkin kieltää...? Hanurista sanon minä...

Päivärytmiä kasassa yritetään pitää, syömiset ja ulkoilut. Onneksi on edes koira kotona. Vklpu vierähtikin isossa porukassa ja neljä serkusta pääsi olemaan keskenään. Lastentapahtumaa ja hevostelua :)
Elämän parhaita paloja, näitä muistoja vaalien. Aloitin pitämään kirjaa jossa katson illalla mikä oli päivän positiivinen asia ja ryhdyin myöskin piirtämään fiiliksen pohjalta. Tosin tähän mennessä kuvat ovat olleet hutaisuja. En jaksa keskittyä mokomiin mutta tulipahan oloa purettua paperille. Sehän sen pointti oli...

Seuraavaa viikkoa odotan kauhulla mutta enköhän saa sen pysymään kasassa. Asiat eivät ole nii hullusti etten selviäisi niistä..nyt voin ainakin todeta että itsemurha ajatus on pysynyt taka alalla, vielä ei ole oikea hetki poistua. Pojan kasvoilta ja läheisyydestä tunnen toisen tarvitsevan minua vielä pitkään.

Elämä lyhyeksi?

"Pidetään sinun hoito jakso lyhyenä", sanoi kerran lääkäri. Kohta kolmatta viikkoa ollut suljetulla..
Ainakin puhun rehellisesti mitkä on fiilikset ja suunnitelmat. Tässä tapauksessa toden puhuminen näyttää vain siirtävän kotiin pääsyäni. Mitä tahansa sanon tai teen niin se tuntuu aina väärältä.

Viikonlopusta sin perjantaista lauantaihin olla kotilomilla. Perjantaista tiesin ennen kuin lähdin, että palikat menee viimeistään illalla sekaisin.. kaksi tuntia kerkesin touhuta omiani ja sen jälkeen juoksin kämppää ympäri ja purin sohvan nurkassa tyynyä.. Ajatus oli ennen lomille lähteä se että perjantaina kerkeen itseäni satuttamaan kun olen yksin. Onnekseni pidin sen kurissa ja palasinkin perjantai illasta takaisin osastolle. Vitutuksen ja helpotuksen saattelemana.. "teit aivan oikein kun tulit takaisin" sanottiin mutta ei se aivan tuntunut oikealta..
Lauantai olikin parempi päivä sillä sain olla poikani kanssa. Ihana päivä tuli viettyä pitkästä aikaa mutta auta armias kun kello tuli sen verran että jouduin luopumaan pojasta. Sain muistutuksen minkä takia minä olin luopumassa elämästäni. Se eron hetkinen tunne on minulle joka kerta enemmän ja enemmän vaikeampaa. Tuntuu kuin revittäisiin palasiksi ja heitetään roskiin. Seuraavaa tapaamista en edes tiedä ja sehän raastaa lisää.. Elämälläni on ainakin yksi hyvä tarkoitus, olla äiti. Siitäkin tehdään vain nii perhanan vaikeaa kun haluaisin vain enemmän aikaa toisen kanssa..

Osastolla olen joutunut siirtämään sivumpaan tuota itsemurhan harkintaa sillä nämä ovat yrittäneet saada minua ajattelemaan positiivisemmin tehtävillään. Ainakin sanoitan asioita nykyään enemmän, ei oikeastaan ole väliä kuka tekee kysymykset sillä minä pyrin vastaaman jotain muuta kuin en tiedä tai tässähän tämä.
Minulla on haaveita, tavotteita ja suunnitelmia mutta silti haudon "pilven reunalle pääsyä". En kylläkään usko mokomaan että voisin katsella pilven reunalta maailmaa taikka tuon puoleiseen elämään.
En enää vain tiedä mitä tekisin kun ei minua tunnu kukaan kuuntelevan ja siltä patistetaan kertomaan omat mielipiteet asioista. En jaksa enää palata samaan sontaan joka odottaa tuon suljetun oven takana. Ehkä minun pitäisi ajatella "vapaaksi" pääsystä positiivisemmin vaikka kaikki yrittävät auttaa asioissa jottei minun tarvitsisi yksin rämpiä. Minä en vain enää yksinkertaisesti tiedä keneen luottaisin tai uskoisin toisten sanoja.
Enemmän päiviini kuuluu tuskaa kuin iloa. Haluaisin vain pois, en tiedä elävänä vai kuolleena. En jaksa enää itkeä, uneen en pääse vaikka kuinka väsyttäisin itseni.
Jotkut arvostavat elämääni mutta minä en enää. Ihanimmista elämän tehtävistä oli kasvattaa ja huolehtia pojasta, mutta sekin viedään käsistä. Syyttäisin itseäni mutta sitäkään en jaksa tehdä. Olen todentotta aivan loppu en tiedä mitä ajattelisin tai tekisin..

Usko loppui

Voiko ihminen ikävään seota? Palikat levis, aloin suunnitella itsemurhaa jo maaliskuussa.. vajaa kaksi viikkoa sitten ajattelin toteuttaa sen. Huonolla menestyksellä sillä olen edelleen tässä ja suljetulla oman terveyden ja turvallisuuden takia..

Palataan aikaan jolloin uskoni loppui.. Näin painajaisia, heräsin itkien, huutaen ja loppujen lopuksi aloin taistelemaan silmien sulkemista vastaan sillä pelkäsin aina nukkumaan menoa ja seuraavaa päivää. Yhdestä päivästä selvisin ja sitten pitikin seuraava jaksaa kahlata läpi. Lipsuin turvautumaan kaukaiseen ystävääni, alkoholiin. Reilu puoli vuotta edellisestä repsahuksesta, sillon kävi jo mielessä että tämä on tässä ja vedän "kalsari" kännit ja vedän itseni narun jatkoksi.. tietenkin sammuin..
Vajaa viikko tästä puhuin ihteni usean ihmisen sormista vaikka he huolensa toivat esille ja minä kerroin mitä mietin kuoleman suhteen ja itsetuhoisuuteni oli myöskin alkanut ajatuksista siirtymään tekojen tasolle..
"aikuinen ihminen, saan itse päättää".

Syyllisyys, rikoin taas lupauksia, valehtelin ja mitähän vielä.. Minulle on viikko puhuttu rehellisyydestä ja että en jättäisi asioita kertomatta. "Ollaan tehty töitä sun eteen, jos luovutat, ollaan tehty turhaa työtä ja niin olet itsekkin"
En voi ajatella kuin itsekseni että "anteeksi, en minä jaksa enää yrittää" ääneen voin vain sanoa että joo kyllä yritän, haluan vain kotiin...
En tiedä miten pääsen ylös, vaikka minun ei tarvitse tehdä tätä yksin.. vaikea "ottaa itseään niskasta kiinni" kun päivittäin pyörii mielessä mitä JOS meno jatkuu samana, en vain jaksa enää käydä sitä läpi. Lääkityksellä ehkä pysyy mieliala tasaisena mutta ei se auta ajatuksiin.

Saan tehdä täyden työn että pysyn kasassa, enkä ala riehumaan taikka karkaa.. karkaaminen oli pitkään mielessä mutta eihän minulla ole sen jälkeen paikkaa minne mennä..
Lisää halua kuolla, äitinä ja ihmisenä tunnen itseni huonoksi, en ole mikään rooliesimerkki...