Voiko ihminen ikävään seota? Palikat levis, aloin suunnitella itsemurhaa jo maaliskuussa.. vajaa kaksi viikkoa sitten ajattelin toteuttaa sen. Huonolla menestyksellä sillä olen edelleen tässä ja suljetulla oman terveyden ja turvallisuuden takia..
Palataan aikaan jolloin uskoni loppui.. Näin painajaisia, heräsin itkien, huutaen ja loppujen lopuksi aloin taistelemaan silmien sulkemista vastaan sillä pelkäsin aina nukkumaan menoa ja seuraavaa päivää. Yhdestä päivästä selvisin ja sitten pitikin seuraava jaksaa kahlata läpi. Lipsuin turvautumaan kaukaiseen ystävääni, alkoholiin. Reilu puoli vuotta edellisestä repsahuksesta, sillon kävi jo mielessä että tämä on tässä ja vedän "kalsari" kännit ja vedän itseni narun jatkoksi.. tietenkin sammuin..
Vajaa viikko tästä puhuin ihteni usean ihmisen sormista vaikka he huolensa toivat esille ja minä kerroin mitä mietin kuoleman suhteen ja itsetuhoisuuteni oli myöskin alkanut ajatuksista siirtymään tekojen tasolle..
"aikuinen ihminen, saan itse päättää".
Syyllisyys, rikoin taas lupauksia, valehtelin ja mitähän vielä.. Minulle on viikko puhuttu rehellisyydestä ja että en jättäisi asioita kertomatta. "Ollaan tehty töitä sun eteen, jos luovutat, ollaan tehty turhaa työtä ja niin olet itsekkin"
En voi ajatella kuin itsekseni että "anteeksi, en minä jaksa enää yrittää" ääneen voin vain sanoa että joo kyllä yritän, haluan vain kotiin...
En tiedä miten pääsen ylös, vaikka minun ei tarvitse tehdä tätä yksin.. vaikea "ottaa itseään niskasta kiinni" kun päivittäin pyörii mielessä mitä JOS meno jatkuu samana, en vain jaksa enää käydä sitä läpi. Lääkityksellä ehkä pysyy mieliala tasaisena mutta ei se auta ajatuksiin.
Saan tehdä täyden työn että pysyn kasassa, enkä ala riehumaan taikka karkaa.. karkaaminen oli pitkään mielessä mutta eihän minulla ole sen jälkeen paikkaa minne mennä..
Lisää halua kuolla, äitinä ja ihmisenä tunnen itseni huonoksi, en ole mikään rooliesimerkki...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti